Kiehtovaa vaalikamppailua Yhdysvalloissa, johdanto
Edellisessä jutussani sivusin Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, kun mainitsin miksi olen onnellinen asuessani parlamentaarisen järjestelmän alaisuudessa. Tänä vuonna maailman ainoan supervallan kansalaiset siis valitsevat itselleen uuden keulakuvan, ja toisin kuin täällä meillä, kyseessä ei ole mikään puolivallaton sätkynukke, vaan kekkosmainen vallankäyttäjä perustuslain sanelemana. Yhdysvalloissa on tulossa syksyllä muitakin mielenkiintoisia vaalitapahtumia, ja yhdessä nämä kansalaisten valinnat saattavat keikauttaa vaakakuppia pikkuisen vasemmalle. Itse ainakin toivon niin. :)
Yhdysvallat on siis vahvan presidentin johtama liittovaltio, jossa on kaksikamarinen parlamentti. Toisin kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Kanadassa, parlamentin ylähuoneenkin edustajat - senaattorit - valitaan suoralla kansanvaalilla. Presidentinvaaleissa on tällä hetkellä jäljellä kolme ehdokasta: Republikaanien jo esivaaleillaan valitsema Arizonan osavaltion senaattori John McCain, sekä demokraattien esivaalikamppailua vielä jatkavat senaattorit New Yorkista ja Illinoisista, Hillary Rodham Clinton ja Barack Obama.
Parlamentin alahuoneen paikat on jaettu osavaltioiden kesken asukasluvun mukaan, ja 435 äänivaltaisesta jäsenestä eniten paikkoja, eli 53, on Californialla pienimpien osavaltioiden, eli Delawaren, Etelä- ja Pohjois-Dakotan, Montanan, Vermontin ja Wyomingin on tyytyminen yhteen ainoaan edustajaan. Alahuoneen kansanedustajien toimikausi on kaksi vuotta, eli kahden vuoden välein jokainen osavaltio järjestää vaalit joissa valitaan jokaiselle vaalialueelle edustaja.
Yhdysvaltojen perustamisen ajoilta lähtöisin on sääntö, jonka ansiosta parlamentin ylähuoneessa jokaisella osavaltiolla on kuitenkin kaksi edustajaa, eli senaattoria. Tällä turvattiin pienten osavaltioiden valtapyrkimyksiä syntyvässä liittovaltiossa. Koska Yhdysvalloilla on 50 osavaltiota, senaatin koko on nykyään 100 edustajaa. Senaattoreiden toimikausi on kuusi vuotta, ja aina kahden vuoden välein noin kolmannes senaattoripaikoista on äänestäjien armoilla.
Voidaan ajatella, että Euroopan Unionissakin on kaksikamarinen parlamentti: Alahuoneena toimii Euroopan parlamentti, jossa jäsenvaltioiden edustajien määrä suhteutetaan asukasluvun mukaan, ja ylähuoneena toimii ministerineuvosto, jossa jokaisella jäsenvaltiolla on yksi edustaja.
Hauskana yksityiskohtana voisin mainita, että Yhdysvaltojen pääkaupungin noin 600000 asukkaalla ei ole lainkaan äänivaltaisia edustajia liittovaltion parlamentissa. Washington D.C. ei ole osa mitään osavaltiota, vaan muodostaa erillisen saarekkeen, valtiollisen kaupungin. Washingonin perustamisesta lähtien olemassa ollut epäkohta ei ole aivan lähiaikoina korjaantumassa, sillä alueen äänestäjistä 90% äänestää jatkuvasti Demokraatteja, eikä toinen valtapuolue Republikaanit halua sallia varmaa lisävaltaa kilpailijapuolueelleen millään tasolla valtion politiikassa.
Suomessa käydään tällä hetkellä kiivasta keskustelua vaalipiireistä, suhteellisen vaalitavan paremmasta toteutuksesta valtakunnan tasolla, sekä piilevän äänikynnyksen poistamisesta, joka vaalipiirin koosta riippuen vaihtelee suuresti. Yhdysvalloissa tällaista keskustelua ei käydä, sillä liittovaltion parlamentin alahuoneessa jokainen vaalipiiri on tasan yhden edustajan kokoinen. Lähes poikkeuksetta edustajat valitaan voittaja vie kaiken -menetelmällä, jolloin suurimman äänisaaliin kerännyt nousee edustajaksi, vaikka tämä ei olisikaan saanut yli 50% äänistä. Sama koskee myös presidentinvaaleja, ja esimerkiksi Bill Clinton ei saanut kummallakaan vaalikerralla yli puolta äänistä, vaikka palveli 8 vuotta presidenttinä. Senaattoreiden vaalipiirinä toimii kyseinen osavaltio, jota edustamaan ehdokas pyrkii. Muuten vaalitapa on useimmiten sama kuin alahuoneen edustajien ja presidentin valintojen tapauksissa.
Vaikka Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti George Washington ei kuulunut mihinkään puolueeseen, ja monet valtion perustamisen ajan poliitikot vastustivat poliittisten puolueiden muodostumista, ei kestänyt kauaa ennen kuin ensimmäiset ryhmittymät syntyivät parlamenttiin. Koska Yhdysvalloissa ei käytetä suhteellista vaalitapaa, vaan voittaja vie kaiken -vaalia ja yhden hengen vaalipiirejä, sikäläinen poliittinen järjestelmä suosii melkeinpä väistämättä kaksipuoluejärjestelmää. (Olen kyllä tietoinen, että Iso-Britanniassa on kansallisissa vaaleissa käytössä samanlainen järjestelmä, ja siitä että siellä parlamentista löytyykin kahden sijasta kolme puoluetta. Tätä tosiasiaa olen monesti hämmästellyt, mutta joka tapauksessa hallituksen muodostamisesta brittein saarilla kamppailevat vain työväenpuolue ja konservatiivit.) Nykyiset valtapuolueet, Demokraatit ja Republikaanit, ovat olleet vuorotellen vallassa Yhdysvaltojen sisällissodan ajoista, eli 1800-luvun puolivälistä lähtien.
Yhdysvaltojen politiikka on mielestäni kiehtovaa. Toisaalta poliittinen kulttuuri siellä on todella räiskyvää, ja ehdokkaita kannatetaan intohimoisesti kuin urheiluseuroja. Toisaalta puolueiden mielipide-erot ovat viime vuosina kärjistyneet kovasti ja tällainen vastakkainasettelu herättää intohimoja, varsinkin kun sikäläinen Republikaanipuolue suomalaisen sosiaaliliberaalin ateistin silmissä näyttää käsittämättömien hullujen puolueelta. Tunnetuin esimerkki puolueen nykytilasta on tietenkin ensi vuonna väistyvä presidentti George W. Bush, joka on varmasti maailman vihatuimpien johtajien joukossa selvä ykkönen. Seuraan Suomen politiikkaa aktiivisesti, sillä kotimaan politiikka vaikuttaa elämääni suoraan ja tahdon tuoda mielipiteeni julki. Yhdysvaltojen politiikkaa seuraan ulkopuolisena tarkkailijana ja kuin viihdyttävää tosi-tv-ohjelmaa. Kannustan omaa joukkuettani ja iloitsen jos he sattuvat voittamaan.
Tarkoitukseni on seuraavissa osissa käsitellä tulevia Yhdysvaltojen vaaleja tarkkaan ja ennustaa minkälaiselta parlamentin kokoonpano ja valkoisen talon isäntäväki näyttää syksyn vaalien jälkeen. Ennustaminen on hauskaa vaikka se useimmiten meneekin pieleen. :)
Huhtikuu 12th, 2008 at 16:16
Vaikka olenkin näin säännönmukaisesti todella todella huono kommentoimaan kenenkään kirjoituksia vaikka niitä aktiivisesti seuraankin niin jotain ajatuksia piti silti jakaa.
Lähinnä kai piti vaan kommentoida tuota kaksipuoluejärjestelmän outouksia vielä lisää, koska tuntuu että kummassakin puolueessa on jäseniä jotka ajatusmaailmaltaan melkeinpä sopisivat paremmin toiseen puolueeseen. Tällä tosin voi olla pitkälti tekemistä juurikin tuon poliittisen kulttuurin kanssa, kuitenkin tietyt alueet lähes aina äänestävät republikaaneja huolimatta siitä kuinka tyytymättömiä siellä oltaisiin harjoitettuun politiikkaan ja lähinnä sen takia että siellä identifoidutaan republikaaneiksi.
Mutta joo, riittäisipä tästä keskusteltavaa paljonkin mutta ehkä kommentoin sitten vaikka jatkokirjoituksiasi jos jotain asioita tulee mieleen =)
Huhtikuu 13th, 2008 at 00:14
Esimerkkinä mainitsemistasi outouksista kaksipuoluejärjestelmässä voitaisiin antaa vaikkapa Lincoln Chafee, joka edusti republikaanina vuoden 2006 välivaaleihin saakka Rhode Islandin osavaltiota Yhdysvaltojen senaatissa. Tämä kaveri äänesti republikaanina irakin sotaa vastaan, vaikka demokraatitkin jakautuivat kahtia äänestyksessä. Hän on luonnonsuojeluaktivisti, kannattaa vapaata aborttioikeutta, puolustaa homoseksuaalien oikeuksia, vastusti George W. Bushin veronalennuksia jne. Kaiken tämän lisäksi, tai voisiko sanoa ansiosta, Chafee oli suosittu poliitikko osavaltiossaan, mutta siitä huolimatta hävisi marraskuun 2006 vaaleissa demokraattivastaehdokkaalleen Sheldon Whitehouselle.
Chafee nousi senaattiin isänsä seuraajana tämän kuoltua kesken virkakauden ja häntä kuvaa todella hyvin sanomasi siitä kuinka jotkut äänestävät republikaaneja vaikka kuinka olisivat tyytymättömiä puolueen politiikkaan. Jos Chafee olisi vaihtanut demokraattipuolueeseen, hän olisi helposti voittanut senaattorivaalit ja edustaisi osavaltiotaan vieläkin senaatissa, mutta ilmeisesti suvun painolasti oli liian kova, että hän olisi voinut puoluetta vaihtaa.
Demokraattien puolelta voitaisiin antaa esimerkkinä 2000-luvun alkupuoliskolle saakka myöskin senaatissa osavaltiotaan edustaneen Zell Millerin. Vielä 1992 tämä kaveri piti demokraattien kansalliskokouksessa esittelypuheen Bill Clintonille, joka oli valittu puolueensa presidenttiehdokkaaksi tunnetuin seurauksin. Joskus 1990-luvun lopulla Miller koki kuitenkin jonkinlaisen kääntymyksen ja alkoi vaihtaa mielipiteitään yksi toisensa jälkeen konservatiivisempiin. Itse hän väittää kivenkovaa pysyneensä aina uskollisena demokraattien aatteille eikä vaihtanut republikaanipuolueeseen, mutta kuka tahansa voi tarkistaa tuon väitteen paikkaansa pitävyyden internetistä. Lyhyesti sanottuna se on valhetta. :) Milleristä löytää muuten Youtubesta herkullista videomateriaalia, kannattaa tutustua!
Yleisellä tasolla voisin sanoa, että republikaanit ovat viime aikoina toimineet niin typerästi, että jääräpäisinkin sukunsa 100-vuotista republikaaniperinnettä vaaliva äänestäjä on alkanut harkitsemaan demokraattien äänestämistä, olettaen etteivät pääasiat ehdokasta valittaessa ole “God, Gays and Guns”. :)
Kiitoksia kommentista, minä voisin keskustella näistä asioista melko loputtomiin! :-)
Marraskuu 13th, 2008 at 04:34
bql4jk9oukxpumsw