lepokitka.net

Alla oleva kirjoitus on valitettavan pitkä. Jos harvasta lukijakunnastani löytyy itseni kaltaisia kummajaisia, joita Yhdysvaltojen politiikka kiinnostaa vähän liikaakin, saatatte jaksaa lukea kirjoitukseni loppuun saakka. Artikkelini pituudesta voi myös päätellä sen, että minua henkilökohtaisesti kiinnostaa kaikkein eniten syksyn vaaleissa juurikin senaatin vaalit. Siellä demokraateilla on niukka enemmistö, mutta poliittisen ilmaston pysyessä samanlaisena kuin tällä hetkellä, demokraateilla on jopa teoreettinen mahdollisuus saavuttaa 60 senaattorin raja, “filibusterin”, eli vähemmistössä olevan puolueen obstruktiokeinon kiertämisen mahdollistava enemmistö. Siihen vaadittaisiin yhdeksän paikan kaappaaminen republikaaneilta, ja jos jompikumpi demokraattien presidenttiehdokkaista voittaa presidentinvaalit, kahdeksankin riittää. (Demokraattien varapresidentti tulisi tiukkana hetkenä äänestämään senaattiin ja antaisi 60. äänen demokraateille.)

Syksyn 2006 vaaleissa republikaanit tiesivät häviävänsä edustajainhuoneen hallinnan, sillä kahden vuoden välein kaikki edustajat joutuvat vastaamaan teoistaan äänestäjille, ja poliittisen ilmaston muuttuessa tämä mahdollistaa valtasuhteiden muuttumisen nopeasti. He olivat kuitenkin luottavaisia senaatin osalta, ja aika hyvällä syyllä vieläpä.

Ennen vaaleja republikaanit pitivät hallussaan 55 paikkaa sadasta, demokraattien hallitsemien paikkojen lukumäärän ollessa 44. Yhtä paikkaa piti hallussaan James Jeffords, itsenäinen senaattori Vermontin osavaltiosta, joka oli eronnut republikaaneista vuoden 2001 toukokuussa, ja joka käytännössä äänesti demokraattien mukana siitä eteenpäin.

Sen lisäksi, että ennen vaaleja republikaaneilla oli 10 paikan enemmistö (jos Jeffords lasketaan mukaan), demokraattien mahdollisuuksia vastaan oli vuoden 2006 vaaleihin joutuvien senaattoreiden joukko, sillä demokraateilla oli puolustettavanaan enemmän paikkoja kuin republikaaneilla.

• 15 republikaania
• 17 demokraattia
• 1 itsenäinen (äänestää demokraattien kanssa)

Tämä tarkoitti sitä, että demokraattien oli voitettava kuusi vaalia (viisi vaalivoittoa ei olisi riittänyt, sillä varapresidentti Dick Cheney (R) olisi ratkaissut tasapelin oman puolueensa eduksi) republikaanien hallitsemissa osavaltioissa sen lisäksi, että onnistuisivat pitämään kaikki omat paikkansa. Puolustettavana oli lisäksi enemmän hallussa jo olevia senaattorinpaikkoja.

Nyt tiedämme, että demokraatit onnistuivat vaikeassa tehtävässään, saivat kuusi lisäpaikkaa senaattiin ja hallitsevat siten tällä hetkellä Yhdysvaltain parlamentin molempia kamareita. Ennen syksyn 2008 vaaleja senaatin koostumus puolueittain näyttää seuraavanlaiselta:

• 49 demokraattia
• 49 republikaania
• 2 itsenäistä senaattoria (molemmat äänestävät demokraattien mukana)

Äänestäjien puntariin joutuvien senaatin paikkojen koostumus puolestaan näyttää ensi syksynä tältä:

• 23 republikaania (joista viisi ei ole enää itse ehdolla)
• 12 demokraattia (jotka puolestaan kaikki ovat ehdolla jatkokaudelle)

Vaalikamppailu Yhdysvalloissa on kallista. New Yorkissa se on toki kalliimpaa kuin esimerkiksi Idahossa, mutta rahaa palaa joka tapauksessa. Näemme yläpuolelta, että republikaanien pitäisi käyttää yksinkertaistettuna suunnilleen tuplaten rahaa mainontaan, jotta olisivat samalla tasolla demokraattien kanssa puolustussodassa, ja mitä edellisessä artikkelissa sanoin edustajainhuoneen osalta, pätee myös senaattiin: Demokraateilla on tällä vaalikierroksella paljon enemmän rahaa käytössään. Jos demokraateilla oli taistelussa senaatin hallinnasta vuoden 2006 vaaleissa jyrkähkö ylämäki kiivettävänään numeroiden valossa, vuosi 2008 näyttää huomattavasti jyrkemmältä ylämäeltä republikaanien näkökulmasta.

Siirrytään tarkastelemaan lähempää käytäviä vaalikamppailuja. Listattavat vaalit ovat allekirjoittaneen suurella asiantuntemuksellaan valitsemassa järjestyksessä alkaen republikaanien hallussa olevista paikoista ja heidän kannaltaan epävarmimmista senaattorivaaleista, ja päättyen demokraattien hallussa oleviin paikkoihin epävarmimmasta lähtien.

1. Virginia (R, jää eläkkeelle)

   Republikaanien John Warner jää eläkkeelle 81-vuotiaana. Vuoteen 2005 saakka Virginian suosittuna kuvernöörinä toiminut Mark Warner (D) on ilmoittautunut ehdokkaaksi. Nuorempi Warner yritti päihittää vanhempaa kaimaansa jo vuoden 1996 senaattorivaalissa, mutta hävisi silloin prosentein 52,5%-47,4%. Tämän jälkeen Mark Warner on kuitenkin tullut huomattavasti tunnetummaksi osavaltiossaan ja nauttii suurta kansansuosiota.Republikaanien puolelta ehdolle on tarjolla myös entinen kuvernööri Jim Gilmore, joka edustaa melko perinteistä republikaaniperinnettä täällä entisellä etelävaltioiden ydinalueella.

   Virginia on viime vuosina muuttunut demokraateille ystävällisemmäksi alueeksi. Tästä osoituksena ovat vuonna 2006 Jim Webbin valinta osavaltion toiseksi senaattoriksi, sekä Mark Warnerin varakuvernööri Tim Kainen valinta Kuvernööriksi vuonna 2005. Ennustankin, että Virginia saa 2009 tammikuussa senaattiin toisenkin demokraatin, jonka nimi on Mark Warner.

2. New Mexico (R, jää eläkkeelle)

   Pete Domenici (R) jää eläkkeelle. Edellisissä presidentinvaaleissa George W. Bush voitti alle prosenttiyksikön erolla osavaltion valitsijamiehet puolelleen (voittaja vie kaiken). Tätä republikaanien hallussaan pitämää senaattorin paikkaa haikailevat kaikki osavaltion edustajainhuoneessa työskentelevät kansanedustajat: Demokraatti Tom Udall, sekä republikaanit Heather Wilson ja Steve Pearce.Henkilökohtaiset intohimoni eivät ole kovin paljon tässä kilpailussa mukana, sillä mormonien ikioman osavaltion, Utahin, naapurissa sijaitsevissa osavaltioissa asuu suuri määrä mormoneita, joihin Udallin poliittisesta perheestä kotoisin oleva Tom Udallkin kuuluu. Näyttäisi kuitenkin siltä, että demokraatit ovat erittäin vahvoilla tässä kisassa. Tuore mielipidetiedustelu näyttää Tom Udallille yli 10%-yksikön johdon molempia mahdollisia vastaehdokkaitaan vastaan.

   Ennustan, että tälläkin senaattorinpallilla istuu vuoden päästä demokraatti, nimeltään Tom Udall.

3. New Hampshire (R, kamppailee tiukasti poliittisesta tulevaisuudestaan)

   New Hampshirea senaatissa edustavat republikaanit Judd Gregg ja John E. Sununu. Jälkimmäisen kuusivuotinen senaattorinkausi päättyy tammikuussa 2009, ja hän on päättänyt yrittää jatkokaudelle. Sununu on 43-vuotias ja tällä hetkellä kaikista liittovaltion senaattoreista nuorin. New Hampshirea on aivan viime aikoihin saakka pidetty melko konservatiivisena osavaltiona. Kiintoisana yksityiskohtana voisin myös mainita, että Free State Project valitsi kohdeosavaltiokseen New Hampshiren.Sununun haastaa ensi syksynä sama ihminen kuin kuusi vuotta sitten: Entinen kuvernööri ja New Hampshiren ensimmäinen ja toistaiseksi ainut naiskuvernööri Jeanne Shaheen. Vuosi 2002 oli republikaaneille iloista aikaa mm. World Trade Centeriin kohdistuneiden terrori-iskujen ja Irakin sodan alkamisen välissä. George W. Bushin kannatuslukemat olivat valtakunnallisesti yli 60% tasolla pitkään 2002 välivaalienkin jälkeen, kun tällä hetkellä hän kamppailee kannatuslukemillaan Yhdysvaltojen historian epäsuosituimman presidentin tittelistä. Yksi tekijä Shaheenin vuoden 2002 vaalitappiossa oli myös republikaaniaktivistien harrastama laiton kampanjahäirintä, josta kaksi ihmistä on tuomittu vankeuteen sittemmin.

   Kun vuonna 2006 demokraatit saivat haltuunsa molemmat osavaltion parlamentin kamarit ensimmäistä kertaa vuoden 1911 jälkeen, molemmat osavaltion edustajat liittovaltion edustajainhuoneessa vaihtuivat jättiyllätyksenä demokraateiksi, sekä kuvernööriksi valittiin demokraatti, tilanne alkaa olla Jeanne Shaheenin kaltaiselle demokraatille erittäin suosiollinen tässä Uuden Englannin eräänä viimeisistä republikaanien linnakkeista pidetyssä osavaltiossa. (Uusi Englanti koostuu kuudesta osavaltiosta: Maine, New Hampshire, Vermont, Massachusetts, Connecticut ja Rhode Island. Demokraattien ylivaltaa Yhdysvaltojen koillisosissa kuvaa se, että alueen 23 alahuoneen kansanedustajasta enää yksi on republikaani, ja hänenkään tulevaisuutensa ei ole mitenkään varmaa. On tietysti totta, että Uuden Englannin pienissä osavaltioissa on helpompaa olla yhden puolueen edustuksia liittovaltion parlamentissa, mutta joukkoon mahtuu kuitenkin myös Massachusetts, jonka väestömäärä on yli kuusi miljoonaa, ja liittovaltion parlamentin alahuoneessa sillä on 10 edustajaa, kaikki demokraatteja! Massachusettsin edustus kongressissa on kooltaan suurin, joka koostuu pelkästään yhden puolueen edustajista. Kun senaattorit Ted Kennedy ja John Kerry lasketaan mukaan, heitä on senaatissa ja edustajainhuoneessa yhteensä 12.)

   Shaheen johtaa Sununua mielipidetiedusteluissa jatkuvasti 10%-yksilön molemmin puolin. Istuvalle senaattorille se on karmea tulos. Ennustankin, että New Hampshiren asukkaat jatkavat siirtymistään muiden Uuden Englannin asukkaiden suuntaan poliittisesti ja vaihtavat John E. Sununun demokraattien Jeanne Shaheeniin.

4. Minnesota (R, ihmettelee vieläkin vuoden 2002 onnenkantamoistaan)

   Vuonna 2002 republikaanien Norm Coleman taisteli vaalikamppailussa demokraattien istuvaa senaattoria Paul Wellstonea vastaan. Liberaalin Wellstonen melko varma voitto vaihtui kuitenkin murheellisella tavalla lento-onnettomuuteen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Demokraatit sähläsivät sankarinsa muistotilaisuuden tekemällä siitä kampanjatilaisuuden sillä seurauksella, että republikaanit marssivat tilaisuudesta ulos ja lehdistö tuomitsi demokraatit. Pikakutsun Wellstonen tilalle vaaleihin sai entinen presidenttiehdokas Walter Mondale (jonka saavutuksiin kuuluu mm. Yhdysvaltojen historian surkein presidentinvaalitappio vuonna 1984 Ronald Reagania vastaan), mutta Coleman voitti vaalit niukasti ja nousi senaattiin.Vaan nyt on vuosi 2008 ja Colemania vastassa on eräs minun suosikkiehdokkaistani tällä vaalikierroksella: Koomikko ja liberaali aktivisti Al Franken. On mahdollista, että katson tätä kisaa optimistin lasit päässään; Käsitykseni Minnesotasta näyttää eräänlaiselta pohjoismaalta Pohjois-Amerikan mantereella, ja Franken ei voisi olla muuta kuin mainio senaattori suoran suunsa ja oikeiden mielipiteidensä kanssa. :) Maininnan arvoinen asia on myös se, että Frankenin puoluetoveri Amy Klobuchar voitti republikaanivastaehdokkaansa kaksi vuotta sitten prosentein 58,1-37,9.Vaikka mielipidetiedustelut tällä hetkellä näyttävätkin tiukkaa kisaa, en välitä niistä enkä muiden asiantuntijoiden mielipiteistä, vaan nostan Minnesotan senaattorikisan tällä listalla neljännelle sijalle, ja veikkaan että Al Frankenista tulee senaattori.

5. Oregon (R, kamppailee tiukasti demokraattien kotikentällä)

   Gordon Smith on yksi senaatin viidestä mormonista (neljä republikaania, yksi demokraatti: enemmistöjohtaja Harry Reid Nevadasta) ja ainut Udallien edustaja ylemmässä kamarissa. (Mark ja Tom Udall ovat serkuksia. Gordon Smith on kahden edellämainitun tuplapikkuserkku.) Syksyllä on mahdollista, että Udalleilla on kolminkertainen edustus senaatissa tummaihoisiin nähden, vaikka tiettävästi Yhdysvaltojen asukkaista suurempi osa on tummaihoisia kuin Udalleja.Demokraattien esivaalitaistelu on vielä täydessä käynnissä. Heidän puoleltaan mainitsemisen arvoisia ehdokkaita ovat Oregonin edustajainhuoneen puhemies Jeff Merkley ja poliittinen aktivisti Steve Novick. Jälkimmäinen kuuluu allekirjoittaneen suosikkeihin tämän vaalikierroksen ehdokkaista. Hän mm. kannattaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa ja vastasi omakätisesti Slashdotin lukijoiden kysymyksiin! Novick saattaa olla hieman liian liberaali osavaltiolleen, mutta samaa on sanottu monta kertaa Wisconsinin osavaltion senaattori Russ Feingoldista, mutta hänkään ei suostu uskomaan ja voittaa vaalinsa joka kerta. Näillä kahdella on yhteisenä nimittäjänä myös sama mainostoimisto.

   Vaikka tämänkään kamppailun mielipidetiedustelut eivät liiku demokraattien kannalta aivan kärkikahinoissa, luotan silti viime vuosina uskollisesti demokraatteja äänestäneiden oregonilaisten potkivan Gordon Smithin senaatista. Näin Udallien edustus olisi Tomin ja Markin vaalikamppailujen tulosten varassa, mutta todennäköisesti he selviävät!

6. Alaska (R, halusi rakentaa $400 miljoonan sillan, ei mihinkään. Mauri Pekkarinen olisi ylpeä. ;-) )

   Totta puhuen Ted Stevensin siltarumpupolitikoinnin helmeä, Gravinan saaren siltaa on liioiteltu, mutta oli se silti liian herkullinen aihe jättää mainitsematta. Kyseessä oli siis vuoden 2005 tiestöbudjetin mukana hyväksytty siltahanke Alaskassa Ketchikanin kaupungin ja tämän lentokentän välille. Hankkeesta nousi suuri kohu valtakunnallisesti ja se haudattiin lopulta pitkällisen kiemurtelun jälkeen.Alaska on pitkään ollut republikaaneille suosiollista aluetta ja Stevensiä on pitkään pidetty “senaattorina iäksi”. Ikää hänellä on 84 vuotta ja Alaskasta ei varmasti löydy tunnetumpaa tai kokeneempaa poliitikkoa häntä korvaamaan. Hän on kuitenkin saattanut syyllistyä korruptioon, ja vaikka lopulta syyte jäisikin nostamatta, imagoa ei ainakaan paranna FBI:n ja liittovaltion veroviranomaisten suurta julkisuutta saanut kotietsintä.Demokraateilla on asettaa Stevensiä vastaan nuoren polven energinen poliitikko, osavaltion suurimman kaupungin, Anchoragen, pormestari Mark Begich. En ole totta puhuen kovin tarkkaan tätä kilpailua seurannut, sillä mielikuvissani Alaska on vaikuttanut liian haja-asutusvaltaiselta, mutta mielipidetiedustelujen mukaan kilpailu käy todella tiukkana. Kotikaupungissaan Begich on suosittu yli puoluerajojen, ja hyvää jälkeä hän on siellä aikaan saanutkin.

   Tämä vaali on listallani ensimmäinen, josta en veikkausta esitä. Paljon riippuu siitä kuinka Ted Stevensin rikostutkinta etenee ja saako hän syytteitä. Jos näin käy, Begich on suosikki. Jos ei, kamppailu tulee olemaan todella tiukka.

7. Colorado (R, jää eläkkeelle)

   Coloradossa majaansa pitää demokraatti ja kansanedustaja Mark Udall, ja hän on päättänyt lähteä tavoittelemaan republikaani Wayne Allardilta vapautuvaa senaattorin paikkaa. Vastaansa Udall saa republikaanien puolelta entisen kansanedustajan Bob Schafferin. Udallilla on paljon rahaa, mutta mielipidetiedustelut näyttävät toistaiseksi kisan olevan tiukka.Tästäkään kisasta en löisi vetoa, mutta Udall lienee pieni suosikki.

8. Maine (R, Uuden Englannin viimeiset republikaanit kaatuvat saappaat jalassa)

   Mainen osavaltiota edustaa senaatissa kaksi republikaaninaista: Vuoden 2006 vaaleissa murskavoiton saanut Olympia Snowe ja tämän syksyn vaaleissa ehdolla oleva Susan Collins. Jälkimmäinen on kohtuullisen suosittu poliitikko osavaltiossaan, mutta ei saa sellaista puoluerajat ylittävää kannatusta kuin kollegansa.Demokraatit asettavat Collinsia vastaan suositun kansanedustajan Tom Allenin, jolla on kuitenkin ylämäki edessä. Collins johtaa mielipidetiedusteluita, mutta jos demokraatit saavat äänestäjille tehokkaasti viestittyä, että Collins on republikaani ja republikaanit ovat George W. Bushin kavereita, kisasta saattaa tulla tiukka.

   Veikkaan, että republikaanit pitävät tämän paikan niukasti vielä tällä kierroksella.

9. Louisiana (D, Hurrikaani Katrina vei kannattajani)

   Mary Landrieu on demokraattien suurimmassa vaarassa oleva istuva senaattori tällä kierroksella. Hän edustaa eteläistä Louisianan osavaltiota, joka kärsi pahiten Hurrikaani Katrinan reitillä, ja josta muutti suuri määrä demokraattivaltaisen New Orleansin kaupungin asukkaita naapuriosavaltioihin. Vuonna 2002 hän selvisi voittajana neljän prosenttiyksikön erolla ja ensimmäisellä ehdokaskierroksellaan vuonna 1996 prosentein 50,17-49,83 noin 1,7 miljoonan annetun äänen laskemisen jälkeen. Ainoat asiat jotka Landrieulla ovat puolellaan ovat täysi rahakirstu, Irakin sota ja George W. Bushin epäsuosio valtakunnallisesti. Saattaa tosin olla, että Louisianan asukkaat lähtisivät edelleen mielellään presidenttinsä kanssa oluelle.Mary Landrieu johtaa haastajaansa ja entistä demokraattia John Kennedyä (ei sukua kuuluisalle kaimalleen) mielipidetiedusteluissa sen verran paljon, että uskallan veikata demokraattien pitävän hallussaan tämän paikan, vaikka suurimmassa vaarassa se onkin.

   Hassuna yksityiskohtana Landrieun senaattorikollega David Vitter (R) jäi kiinni prostituoitujen palveluiden käyttämisestä, mutta koska hänen vaimonsa, republikaanisenaattorikollegansa ja Jeesus antoivat hänelle anteeksi, tapaus haudattiin vähin äänin (ainakin verrattuna New Yorkin kuvernööri Eliot Spitzerin aikaansaamaan kohuun verrattuna) ja Vitterille sanottiin vain, että hyihyi…

10. Etelä-Dakota (D, sain onnekkaasti aivohalvauksen ja minua vastaan kampanjoivat vaikuttavat tunteettomilta ilkimyksiltä)

    Tim Johnson voitti vuonna 2002 tiukassa kamppailussa republikaanien John Thunen (joka muuten näyttää Barbien poikaystävältä Keniltä, republikaanit usein tuntuvat näyttävänkin), joka kaksi vuotta myöhemmin tiputti senaatista istuvan vähemmistöjohtaja Tom Daschlen. Johnson edustaa osavaltiota, josta republikaanipresidentit saavat aina takuuvarmat kolme valitsijamiestä, mutta senaattorivaaleissa demokraatilla on mahdollisuutensa, varsinkin hieman oikealle kallellaan olevalla demokraatilla, jollainen Johnsonkin on.Senaattori Johnsonilla on suuri kansansuosio ja paljon rahaa. Vaikea kuvitella tilannetta jossa hän vaalinsa häviäisi kun suosittu republikaanikuvernöörikin kieltäytyi vastaehdokkuudesta. Demokraatit pitävät tämänkin paikan.

Yhteenveto

Demokraateilla ei ole puolustettavanaan vaikeampia paikkoja kuin numeroilla 9 ja 10 luettelemani osavaltiot. Nekin näyttävät vahvasti tällä hetkellä pysyvän demokraateilla, joten on erittäin todennäköistä että demokraatit saavat vähintään muutaman paikan lisää puolueelleen senaatista. Ensimmäiset viisi luettelemaani vaalia saavat veikkaukseni mukaan demokraattivoittajat. Niiden jälkeisistä kolmestakin joku siirtynee demokraattien haltuun, ja luetteloni ulkopuoleltakin voi löytää mahdollisuuksien rajoissa olevia kaappauksia demokraateille.

Täten veikkaan, että syksyn vaalien senaatin kokoonpano on seuraavanlainen:

• 55 demokraattia
• 43 republikaania
• 2 itsenäistä senaattoria (äänestävät demokraattien kanssa)

Tähän tulokseen päästään esimerkiksi siten, että demokraatit voittavat kaikki puolustustaistelunsa, ja voittavat seuraavissa osavaltioissa republikaaneilta paikan: Virginia (Warner), New Mexico (Tom Udall), New Hampshire (Shaheen), Minnesota (Franken), Oregon (Novick) ja Alaska (Begich).

Jännittävät vaalit tulossa! :)

EDIT: Olin sekoittanut Etelä-Dakotan Pohjois-Dakotaan. Korjattu.

Yhdysvaltojen parlamentin alahuoneessa, eli edustajainhuoneessa, on 435 äänivaltaista kansanedustajaa. Näiden lisäksi varsinaisten osavaltioiden ulkopuolelta (mm. Washington D.C.) valitaan 5 äänivallatonta edustajaa, mutta juurikin tuon vallattomuuden takia jätän ne tämän jälkeen huomiotta.

Edustajainhuoneesta löytyy tällä hetkellä ainoastaan kahden puolueen edustajia: republikaaneja ja demokraatteja. Vuoden 2006 vaaleihin saakka alahuoneesta löytyi yksi itsenäinen, kumpaankaan valtapuolueeseen kuulumaton edustaja Vermontista, mutta hänet valittiin jatkamaan uraansa senaattiin. Joitain muutoksia on kesken vaalikauden on tapahtunut, ja niiden seurauksena yksi paikka on vaihtunut republikaaneilta demokraateille, ja neljä edustajan paikkaa on tällä hetkellä vailla edustajaa. Edustajainhuoneen koostumus puolueittain on siten seuraavanlainen:

• 233 demokraattia
• 198 republikaania
• 4 paikkaa vailla edustajaa

Vuoden 2006 välivaaleissa (vaalit jotka käydään vuosina jolloin ei ole presidentinvaaleja) demokraatit saivat haltuunsa edustajainhuoneen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1994 vaalien (vaalit käydään aina parillisina vuosina, mutta valitut edustajat vannovat virkavalansa vaalien jälkeisen vuoden alussa), jolloin republikaanit ottivat murskaavan 54 paikan voiton Clintonin vuosien ensimmäisissä välivaaleissa.

Kuten juttusarjan johdannossa kerroin, edustajainhuoneen vaalit käydään yhden edustajan vaalipiireissä ja ehdokas, joka saa eniten ääniä (ei tarvitse saada yli puolta) pääsee kansanedustajaksi. Järjestelmä on synnyttänyt Yhdysvaltoihin kaksipuoluejärjestelmän, jonka loppu ei ole näköpiirissä. Edustajainhuoneen kahden vuoden toimikausi ja käytännössä jatkuva vaalikamppailu on saanut puolueet sotimaan rajattua sotaa; Vaalipiirien rajat vedetään suunnitelmallisesti siten, että suurin osa osavaltioiden vaalipiireistä on käytännössä varmoja jommalle kummalle puolueelle. Tätä käytäntöä kuvaa englannin kielen sana gerrymandering ja tulokset ovat usein todella mielenkiintoisen näköisiä: Illinoisin osavaltion neljäs vaalipiiri. Kamppailu siitä kuka saa piirtää vaalipiirit omilla tietokoneohjelmillaan käydään osavaltioiden tasolla. Osavaltioiden hallinto noudattaa lähes poikkeuksetta liittovaltion tasolla olevaa mallia pienemmässä koossa: Kuvernööri, parlamentin ylähuone ja alahuone. Suomalaisen näkökulmasta tuntuu erikoiselta kuinka kansalaiset sallivat tämänkaltaisen poliittisen pelleilyn, mutta poliitikot voivat kuitenkin selittää ajavansa oman osavaltionsa kansalaisten etuja. Oman puolueen tapauksessa äänestäjien valitusinto on myöskin luonnollisesti pienempi.

Vaalipiirien piirtämisessä siten, että niillä maksimoidaan saatavien edustajien määrä tietylle puolueelle on myös oma vaaransa pitkällä aikavälillä. Jos oletamme, että osavaltiossa on neljä vaalipiiriä ja puolueiden kannatus osavaltion tasolla on 55% puolueelle D ja 45% puolueelle R, voisi ajatella, että puolueelle R olisi edullista muodostaa vaalipiirit seuraavasti (vaalipiirit ovat asukasluvultaan saman suuruisia):

Kannatuslukemat puolueittain:

1. vaalipiiri: D 80%, R 20%
2. vaalipiiri: D 47%, R 53%
3. vaalipiiri: D 48%, R 52%
4. vaalipiiri: D 46%, R 54%

Tällä tavoin piirrettyjen vaalipiirien avulla puolue R saisi osavaltiosta normaalioloissa kolme edustajaa neljästä, vaikka puolueen kannatus osavaltiossa olisi pienempi kuin puolueen D. Suhteellisen vaalitavan kannattajien karvat nousevat pystyyn tällaisia temppuiluja pohdittaessa, mutta tämä on Yhdysvalloissa arkipäivää monessa osavaltiossa.

Mainitsemani taktinen heikkous tässä luovassa piirtämisessä on mielipiteiden ja populaation koostumuksen muutoksissa. Ajatellaanpa jotain hypoteettista asiaa, jota valtakunnallinen puolue R ajaa voimakkaasti, mutta käsittelemämme osavaltion asukkaat puolestaan vastustavat. Koska suuri osa puolueen D perinteisistä kannattajista on sullottu yhden vaalipiirin alueelle ja loput kannattajat on ripoteltu vähemmistöiksi kolmeen muuhun vaalipiiriin, puolue D saa aina takuuvarmasti vähintään yhden edustajan parlamenttiin. Nyt jos mainitsemani epäsuosittu asia, jota puolue R ajaa, vaikuttaa sen verran, että puolueen D kannatus heilahtaa 5%-yksikköä ylöspäin puolueen R kustannuksella ja mitään muita asioita ei oteta huomioon, puolue D saakin yhtäkkiä kaikki osavaltion edustajanpaikat itselleen. Puolue R on hyvinä aikoina rakentanut rajallisista resursseista matalan tulva-aidan, ja hyökyaallon iskiessä kaikki on mennyttä.

Yhdysvalloissa nimenomaan republikaanit ovat syyllistyneet viime vuosina yllä mainittuun temppuiluun. Vuoden 2006 vaaleissa nähty demokraattien valtaannousu selittyy pieneltä osin republikaanien vaalipiirisuunnitelmien pettämisellä. Republikaanit ovat rakentaneet itselleen liian turvattomia enemmistöjä, jotka esimerkiksi epäsuositun presidentin vaikutuksesta muuttuvat helposti vaalitappioiksi pienillä marginaaleilla.

Miltä sitten näyttää edustajainhuoneen tulevaisuus ensi syksyn vaalien jälkeen? Irakin sota ja presidentti Bushin epäsuosio vaikuttavat liittovaltion tasolla suuresti. Perinteisesti vaalirahoituksen osalta alakynnessä olleet demokraatit ovat lisäksi tällä kaudella edellä joka puolella maata ehdokkaiden rahankeräyksessä. Tämän kaiken päälle valtava määrä istuvia republikaanikansanedustajia on ilmoittanut etteivät he enää pyri seuraavalle kaudelle. Yksi paikka on vaihtanut jo omistajaansa, sillä republikaanien entinen edustajainhuoneen puhemies Dennis Hastert luopui paikastaan viime vuoden lopulla kesken vaalikauden, ja maaliskuussa järjestetyn erikoisvaalin voitti yllättäen demokraatti (ja tiedemies, jihuu) Bill Foster, vaikka Hastert oli omalla edustajanurallaan voittanut vaalinsa ensivalintansa jälkeen aina vähintään 59% äänisaaliilla.

Ennustan, että demokraateilla ei syksyn vaaleissa ole huolta edustajainhuoneen valta-aseman menetyksestä. Kaikkien 435:n vaalipiirin tilannetta en ole sentään ehtinyt seuraamaan, mutta poliittinen ilmasto Yhdysvalloissa on vähintään yhtä vihamielinen republikaaneille kuin kaksi vuotta sitten, ellei jopa vihamielisempi. Vielä kun ottaa huomioon republikaanit, jotka eivät enää asetu ehdolle tämän vuoden vaaleissa, demokraattien on paljon helpompi lähteä valtaamaan vaalipiirejä, sillä tunnetun kansanedustajan asemasta vastassa on lähes aina paljon tuntemattomampi tuore poliitikko. Seurauksena on tasaveroisempi kamppailu ja kirjaimella D varustetuilla ehdokkailla on tänä vuonna etu puolellaan.

Vedän hatustani arvauksen, että edustajainhuoneen kokoonpano puolueittain ensi syksyn vaalien jälkeen on seuraavanlainen:

• 250 demokraattia (+17 paikkaa vuoden 2006 vaaleista)
• 185 republikaania (-17)

Lopuksi pientä ja yllättävää nippelitietoa Yhdysvaltojen parlamentin alahuoneesta. Tiesittekö, että edustajainhuoneessa istuu yksi (julki)homoseksuaali, yksi ateisti ja yksi muslimi kansanedustaja? Ei liene yllättävää, että kukaan edellämainituista ei edusta republikaaneja. ;-)

Lisäys: Tajusin eilen, että edustajainhuoneesta löytyy toinenkin kaapista tullut homoseksuaali: Tammy Baldwin Wisconsinin osavaltiosta.

Edellisessä jutussani sivusin Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, kun mainitsin miksi olen onnellinen asuessani parlamentaarisen järjestelmän alaisuudessa. Tänä vuonna maailman ainoan supervallan kansalaiset siis valitsevat itselleen uuden keulakuvan, ja toisin kuin täällä meillä, kyseessä ei ole mikään puolivallaton sätkynukke, vaan kekkosmainen vallankäyttäjä perustuslain sanelemana.  Yhdysvalloissa on tulossa syksyllä muitakin mielenkiintoisia vaalitapahtumia, ja yhdessä nämä kansalaisten valinnat saattavat keikauttaa vaakakuppia pikkuisen vasemmalle. Itse ainakin toivon niin. :)

Yhdysvallat on siis vahvan presidentin johtama liittovaltio,  jossa on kaksikamarinen parlamentti. Toisin kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa ja Kanadassa, parlamentin ylähuoneenkin edustajat - senaattorit - valitaan suoralla kansanvaalilla. Presidentinvaaleissa on tällä hetkellä jäljellä kolme ehdokasta: Republikaanien jo esivaaleillaan valitsema Arizonan osavaltion senaattori John McCain, sekä demokraattien esivaalikamppailua vielä jatkavat senaattorit New Yorkista ja Illinoisista, Hillary Rodham Clinton ja Barack Obama.

Parlamentin alahuoneen paikat on jaettu osavaltioiden kesken asukasluvun mukaan, ja 435 äänivaltaisesta jäsenestä eniten paikkoja, eli 53, on Californialla pienimpien osavaltioiden, eli Delawaren, Etelä- ja Pohjois-Dakotan, Montanan, Vermontin ja Wyomingin on tyytyminen yhteen ainoaan edustajaan. Alahuoneen kansanedustajien toimikausi on kaksi vuotta, eli kahden vuoden välein jokainen osavaltio järjestää vaalit joissa valitaan jokaiselle vaalialueelle edustaja.

Yhdysvaltojen perustamisen ajoilta lähtöisin on sääntö, jonka ansiosta parlamentin ylähuoneessa jokaisella osavaltiolla on kuitenkin kaksi edustajaa, eli senaattoria. Tällä turvattiin pienten osavaltioiden valtapyrkimyksiä syntyvässä liittovaltiossa. Koska Yhdysvalloilla on 50 osavaltiota, senaatin koko on nykyään 100 edustajaa. Senaattoreiden toimikausi on kuusi vuotta, ja aina kahden vuoden välein noin kolmannes senaattoripaikoista on äänestäjien armoilla.

Voidaan ajatella, että Euroopan Unionissakin on kaksikamarinen parlamentti: Alahuoneena toimii Euroopan parlamentti, jossa jäsenvaltioiden edustajien määrä suhteutetaan asukasluvun mukaan, ja ylähuoneena toimii ministerineuvosto, jossa jokaisella jäsenvaltiolla on yksi edustaja.

Hauskana yksityiskohtana voisin mainita, että Yhdysvaltojen pääkaupungin noin 600000 asukkaalla ei ole lainkaan äänivaltaisia edustajia liittovaltion parlamentissa. Washington D.C. ei ole osa mitään osavaltiota, vaan muodostaa erillisen saarekkeen, valtiollisen kaupungin. Washingonin perustamisesta lähtien olemassa ollut epäkohta ei ole aivan lähiaikoina korjaantumassa, sillä alueen äänestäjistä 90% äänestää jatkuvasti Demokraatteja, eikä toinen valtapuolue Republikaanit halua sallia varmaa lisävaltaa kilpailijapuolueelleen millään tasolla valtion politiikassa.

Suomessa käydään tällä hetkellä kiivasta keskustelua vaalipiireistä, suhteellisen vaalitavan paremmasta toteutuksesta valtakunnan tasolla, sekä piilevän äänikynnyksen poistamisesta, joka vaalipiirin koosta riippuen vaihtelee suuresti. Yhdysvalloissa tällaista keskustelua ei käydä, sillä liittovaltion parlamentin alahuoneessa jokainen vaalipiiri on tasan yhden edustajan kokoinen. Lähes poikkeuksetta edustajat valitaan voittaja vie kaiken -menetelmällä, jolloin suurimman äänisaaliin kerännyt nousee edustajaksi, vaikka tämä ei olisikaan saanut yli 50% äänistä. Sama koskee myös presidentinvaaleja, ja esimerkiksi Bill Clinton ei saanut kummallakaan vaalikerralla yli puolta äänistä, vaikka palveli 8 vuotta presidenttinä. Senaattoreiden vaalipiirinä toimii kyseinen osavaltio, jota edustamaan ehdokas pyrkii. Muuten vaalitapa on useimmiten sama kuin alahuoneen edustajien ja presidentin valintojen tapauksissa.

Vaikka Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti George Washington ei kuulunut mihinkään puolueeseen, ja monet valtion perustamisen ajan poliitikot vastustivat poliittisten puolueiden muodostumista, ei kestänyt kauaa ennen kuin ensimmäiset ryhmittymät syntyivät parlamenttiin. Koska Yhdysvalloissa ei käytetä suhteellista vaalitapaa, vaan voittaja vie kaiken -vaalia ja yhden hengen vaalipiirejä, sikäläinen poliittinen järjestelmä suosii melkeinpä väistämättä kaksipuoluejärjestelmää. (Olen kyllä tietoinen, että Iso-Britanniassa on kansallisissa vaaleissa käytössä samanlainen järjestelmä, ja siitä että siellä parlamentista löytyykin kahden sijasta kolme puoluetta. Tätä tosiasiaa olen monesti hämmästellyt, mutta joka tapauksessa hallituksen muodostamisesta brittein saarilla kamppailevat vain työväenpuolue ja konservatiivit.) Nykyiset valtapuolueet, Demokraatit ja Republikaanit, ovat olleet vuorotellen vallassa Yhdysvaltojen sisällissodan ajoista, eli 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Yhdysvaltojen politiikka on mielestäni kiehtovaa. Toisaalta poliittinen kulttuuri siellä on todella räiskyvää, ja ehdokkaita kannatetaan intohimoisesti kuin urheiluseuroja. Toisaalta puolueiden mielipide-erot ovat viime vuosina kärjistyneet kovasti ja tällainen vastakkainasettelu herättää intohimoja, varsinkin kun sikäläinen Republikaanipuolue suomalaisen sosiaaliliberaalin ateistin silmissä näyttää käsittämättömien hullujen puolueelta. Tunnetuin esimerkki puolueen nykytilasta on tietenkin ensi vuonna väistyvä presidentti George W. Bush, joka on varmasti maailman vihatuimpien johtajien joukossa selvä ykkönen. Seuraan Suomen politiikkaa aktiivisesti, sillä kotimaan politiikka vaikuttaa elämääni suoraan ja tahdon tuoda mielipiteeni julki. Yhdysvaltojen politiikkaa seuraan ulkopuolisena tarkkailijana ja kuin viihdyttävää tosi-tv-ohjelmaa. Kannustan omaa joukkuettani ja iloitsen jos he sattuvat voittamaan.

Tarkoitukseni on seuraavissa osissa käsitellä tulevia Yhdysvaltojen vaaleja tarkkaan ja ennustaa minkälaiselta parlamentin kokoonpano ja valkoisen talon isäntäväki näyttää syksyn vaalien jälkeen. Ennustaminen on hauskaa vaikka se useimmiten meneekin pieleen. :)

Suomalaiset käyvät äänestämässä kohtuullisen ahkerasti. Perinteisesti ahkerimmin on käyty äänestämässä presidentinvaaleissa, joka on toisaalta ymmärrettävää, mutta kuitenkin järjetöntä. Luulen, että ensi syksynä pidettävien Yhdysvaltojen presidentinvaalien lopputulos vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme enemmän kuin edelliset omat vastaavat vaalimme. Alla on listattuna edellisten vaaliemme äänestysvilkkaus vilkkaimmasta rauhallisimpaan.

1. 77,2%: Presidentinvaalit (2. kierros) 29.1.2006
2. 67,9%: Eduskuntavaalit 18.3.2007
3. 58,6%: Kunnallisvaalit 24.10.2004
4. 41,1%: Eurovaalit 13.6.2004

Jos ajatellaan vaalien vaikutusta arkielämäämme, järjestys on aivan nurinkurinen. Presidenttimme alkaa uuden perustuslain myötä olla puolivallaton julkikuva kansakunnallemme, kun taas Euroopan Unionin myötä europarlamentin valta elämäämme on suurempi kuin omalla Eduskunnallamme. Sen tehtäväksi on monissa tapauksissa tullut hienosäätää EU:ssa sovittu lainsäädäntö paikallisiin oloihin.

Seuraavanlaiseen tärkeysjärjestykseen itse asettaisin vaalimme:

1. Kunnallisvaalit
2. Eurovaalit
3. Eduskuntavaalit
4. Presidentinvaalit

Taidan olla ihastunut näihin listauksiin.

Suomalaiset äänestävät mieluiten siis kaikkein turhimmissa vaaleissa. Se on ymmärrettävää siinä mielessä, että presidentinvaali on niin voimakkaasti henkilövaali. Toisekseen arvelisin, että kampanjoinnissa ja vaaliväittelyissä päästään puhumaan niin vapaasti eri asioista ja viljelemään mielikuvia, jotta melkein kaikki löytävät oman vaihtoehtonsa ehdokkaiden joukosta. Puhuttavat asiat eivät juurikaan kosketa ihmisten arkielämää, joten oman elämän kurjuus ja pettymys puoluepolitiikan vaihtoehdottomuuteen ei pääse lannistamaan äänestäjiä.

Olen todella iloinen, että elän parlamentaarisessa valtiossa, niin surkuhupaisaa on seurata Yhdysvaltojen tämänvuotista presidentinvaalikamppailua. Sikäläisellä presidentillä on järkyttävän paljon valtaa ja jokainen presidentti saa nimittää oman hallituksensa täysin oman valintansa mukaan. USA:n kaksikamarinen parlamentti on täysin irrallaan presidentin johtamasta hallituksesta, toisin kuin parlamentaarisissa järjestelmissä, joissa hallituksen täytyy nauttia parlamentin luottamusta. Yhdysvaltojen presidenttiä valittaessa äänestetään siis vain kahta henkilöä, presidenttiä ja varapresidenttiä, mutta äänestäjä ei voi mitenkään tietää minkälaisia ihmisiä presidentin mukana nousee hallitukseen.

Itse olen tähän saakka jokaisissa vaaleissa äänestänyt ensisijaisesti puoluetta. Voisin kuvitella, että presidentinvaaleissa voisin toimia toisinkin, sillä presidentin valta kohdistuu ulkopolitiikkaan, ja siltä osa-alueelta löydän eniten valinnanvaraa puolueen valinnassa.

Siitä ei kuitenkaan pääse livistämään, että kunnallisvaaleilla on suurin vaikutus ihmisten elämään, joten niissä vaaleissa äänestäminen olisi heidän kannattamiensa asioiden kannalta tärkeintä. On todella valitettavaa jos alhainen kiinnostus oman kunnan asioihin mahdollistaa voimakkaiden paikallispoliitikkojen mellastuksen kunnallisessa päätöksenteossa.