lepokitka.net

Yhdysvaltojen senaattia koskevassa kirjoituksessa mainitsemastani David Vitteristä tuli mieleen nämä kotimaan sankaripoliitikot, jotka kuitenkin vaikuttavat melkoisilta partiopojilta suuren maailman miehiin verrattuna. Ilkka kanerva palasi tänään eduskuntatyöhön ja eilen pääsin itse lueskelemaan Matti Vanhasen Susan Ruususelle (ent. Kuronen) lähettämiä viestejä. Täytyy sanoa, että ihmettelen suuresti ihmisiä jotka ovat Matti Vanhasen eroa vaatimassa. Mitäs väärää Vanhanen onkaan tehnyt?

Itse pidän Matti Vanhasen lähettämiä viestejä aivan tavallisina vapaan miehen naiselle lähettäminä viesteinä. Lukiessani viestejä minulle tuli toisaalta tirkistelijäolo, ja toisaalta viestit paljastivat kuinka Matti Vanhanenkin on ilmeisesti ihminen, jolla on tunteita ja haluja. Harmillista, että hänen piti mennä ihastumaan Ruususen kaltaiseen ihmiseen.

Edellä mainittu ei lainkaan tarkoita sitä, että Matti Vanhanen olisi suosikkipoliitikkoni. Yksityishenkilönä kunnioitan Vanhasta, mutta poliitikkona hän saisi minun puolestani antaa tilaa muille henkilöille ja puolueille.

En ole aiemmin Kanervan tapausta kommentoinut. Mielestäni oli aivan oikein, että hänet erotettiin, mutta vain ja ainoastaan siksi, että hän valehteli Jyrki Kataiselle hallitusneuvotteluiden aikaan, sekä tapauksen lähdettyä mediassa liikkeelle ensin kielsi ja sen jälkeen kiemurteli eri tavoin, ja antoi jutun paisua käsittämättömiin mittasuhteisiin. Jos Ilkka Kanerva olisi heti Tukiaisen tultua julkisuuteen kertonut oma-aloitteisesti ja rehellisesti tapauksen puhtaaksi, minun puolestani hän olisi aivan hyvin voinut jatkaa ulkoministerinä. Vaikka Kanervan viestit olivatkin sävyltään erilaisia Vanhasen viesteihin verrattuna, niissä ei ollut mitään mikä olisi pakottanut sellaisenaa ulkoministeriä eroamaan.

Tutustukaapa hyvät lukijat tapaus David Vitteriin Yhdysvalloista. Tämä kaveri istuu tukevasti Yhdysvaltojen senaatissa vaimonsa ja “Jeesuksen” tukemana. Suhteellisuudentaju näyttää joiltain ihmisiltä kadonneen parin viime kuukauden aikana.

Huomasin blogini etusivua katsoessani mainoksen kristilliselle sivustolle nimeltään uskotoivorakkaus.fi. Vaikka olen ateisti, minua kiinnostaa suuresti uskonnot ja niiden vaikutus yhteiskunnassamme. Erityisesti entisenä seurakuntanuorena minua kiinnostaa tietysti kristinusko ja siihen liittyvä keskustelu.

Edellä mainitulla nettisivustolla on ajan vaatimuksien mukaisesti myös blogi - Toivon blogi - jonne tällä hetkellä kirjoittaa viisi eri kirjoittajaa. Luin muutaman viimeisimmän kirjoituksen ja tämän linkin takaa löytyvä kirjoitus kirvoitti minut kirjoittamaan alleen kommentin. Harmillisesti artikkelien kommentoiminen vaatii rekisteröitymisen, mutta ainakaan kommentteja ei tarkasteta ennalta. Voi olla että suosion lisääntyessä sekin tulee eteen. Minulla ei kuitenkaan luultavasti. :)

Alla näette kokonaisuudessaan kommenttini kirjoitukseen nimeltä Jari Rankinen Fan Club.

En saanut oikein otetta kirjoittamaasi kolumniin. Mikä oli kirjoituksesi punainen lanka? Koska en kyseistä kantavaa teemaa löytänyt, kommentoin alla sen sijaan joitakin yksittäisiä kohtia kirjoituksestasi.

“Pelkäämme tulevaisuuden pohtimista ensinnäkin siksi, että olemme laiskoja. Mutta toisekseen siksi, että se vaatii uskoa sellaiseen, jota ei voi todistaa, ei ainakaan vielä.”

Laiska olen, myönnetään se heti alkuun. En kuitenkaan pelkää tulevaisuuden pohtimista. Se on minusta kiehtovaa puuhaa. Toisekseen tulevaisuuden pohtiminen ei vaadi uskoa mihinkään, jota ei voi todistaa. Voin ottaa nykyhetkestä asioita ja niiden sekä historian perusteella pohtia miten asiat saattavat kehittyä tulevaisuudessa. Tätä kutsutaan spekuloimiseksi. Monet historioitsijat harrastavat sekä menneisyyden, että tulevaisuuden spekuloimista.

Jos muutamme nykyhetken sarjaksi parametreja ja annamme niille arvoja, voimme syöttää ne tietokoneelle, joka sitten simuloi mahdollista tulevaisuutta. Joka ilta voimme katsoa televisiosta erään tällaisen simuloinnin tuloksen, eli säätiedotuksen. Jokainen joka on koskaan katsonut säätiedoituksia, tietää etteivät ne pidä aina paikkaansa. Kvanttifyysikot ovat kaiken lisäksi horjuttaneet käsitystämme deterministisestä maailmasta. Siltikään emme tarvitse lainkaan uskoa tulevaisuuden pohtimiseen.

“Jeesus ei toimi enää nykyaikana, koska hän ei aikanaan ehtinyt tienata tarpeeksi.”

Jeesus ei toimi enää nykyaikana, koska hänen tarinansa on absurdi kuvaus “iankaikkisen ja kaikkivaltiaan” jumalan temppuilusta. Jeesuksen sanomaksi väitetään kaikenlaista, osa jopa hyvinkin järkevää asiaa, mutta jos meidän pitää uskoa hänen elämänsä Jumalan suurena pelastuskertomuksena, mennään metsään ja lujaa. Siksi sitä ei kovasti markkinoidakaan, paitsi nostalgisina pääsiäiskuvaelmina.

“Sikäli jumalaan pitäisi olla helpompi uskoa kuin ilmastonmuutokseen. Ei tarvitse edes vaihtaa hehkulamppuja.”

Otat lähtökohdaksi tässä sen, että on helpompi uskoa asiaan, jos sen uskominen ei vaadi minkään tekemistä tai ponnisteluita. Mielestäni lähtökohta on väärä. Voisimme ottaa esimerkiksi Russelin teekannun, joka leijailee jossain tuolla avaruudessa tekemättä yhtään mitään ja vaatimatta meiltä yhtään mitään. Luulisi, että siihen olisi paljon helpompi uskoa kuin kristinuskon Jumalaan, joka kuitenkin on esittänyt mm. kymmenen käskyä. Käsitykseni mukaan käsky on sellainen kehotus, jota on toteltava. Se siis vaatii tekemistä. Russelin teekuppi sen sijaan ei vaadi yhtään mitään. Mitä kristillinen kolumnisti vastaa tähän?

Ilmastonmuutokseen on helpompi uskoa kuin jumalaan, koska ensin mainitun tukena on valtava määrä tieteellistä todistusaineistoa ja suuri joukko tiedemiehiä, jotka ovat aineiston saaneet aikaan. Kysymys ei oikeastaan ole jumaluskoon verrattavasta uskosta, vaan luottamuksesta tieteelliseen menetelmään ja tieteen tekijöiden etiikkaan. Onneksemme tavalliset kansalaisetkin tuntevat jossain määrin tavan, jolla tiedettä tehdään ja sen vuoksi suostuvat enemmän tai vähemmän noudattamaan ilmastonmuutoksesta varoittavien järjestöjen kehoituksia.

Vapaasti Petri Karismaa lainaten: Mitä enemmän kirkko on julkisuudessa, sitä enemmän ihmisiä eroaa kirkosta, ja sen parempi uskonnottomille ja vakaumusten tasa-arvolle. Toivokaamme uskotoivorakkaus.fi-sivustolle pitkää ikää ja laajaa lukijakuntaa. :)

Olen elänyt nuoruuteni ja tähänastisen aikuisuuteni siirtymävaihetta. Minut on kasvatettu tapakristityssä perheessä ja kävin rippikoulun, kuten lähes kaikki tuntemani nuoret. Se oli minulle tunteellinen kokemus, ja päädyin mukaan seurakunnan nuorten toimintaan. Säilytin siellä lapsenuskon, enkä tehnyt uskonratkaisua. Olin hyvä koulussa eivätkä päihteet kiinnostaneet minua, joten seurakunta oli luonteva paikka kaltaiselleni kiltille pojalle. Saatoin viettää aikaa ikäisteni nuorten kanssa, ja pitää välillä hauskaakin. Siitä ei myöskään ollut haittaa, että suurin osa seurakuntanuorista oli tyttöjä.

Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaivautuneemmaksi tunsin itseni rukouspiireissä ja raamattua lukiessani. Laulaminen toisten mukana oli helpompaa. Ei minua vieläkään vaivaa olla kirkossa ja laulaa muiden mukana virsiä. Sen sijaan uskovien tuttavieni ja joidenkin seurakunnan työntekijöiden käsitykset synnistä ja moraalista saivat karvani pystyyn. Käsitykseni oikeasta ja väärästä oli usein pahasti ristiriidassa sen Jumalan kanssa, kenestä nuorten illoissa puhuttiin. Sosiaalinen verkosto piti minut kuitenkin mukana seurakunnassa siihen asti, kunnes muutin opiskelemaan.

Vielä ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana pohdiskelin paikallisen seurakunnan toimintaan tutustumista. En kuitenkaan ryhtynyt tuumasta toimeen ja ennen pitkää tutustuin maallisiin ihmisiin. Sosiaalisen paineen lisäksi irtautumistani kirkosta hidasti kasvatukseni. Vaikka perheemme ei käynyt kirkossa kuin häissä ja hautajaisissa, minun annettiin ymmärtää, että hyvät ihmiset uskovat Jumalaan. En ollut koskaan ollut läheisessä kanssakäymisessä uskonnottomien ihmisten kanssa ja kokemus oli erittäin hyvä. En voinut tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin siihen, ettei ihmisen ystävällisyys, empaattisuus ja hyvyys riipu jumaluskosta.

Uudessakaan elämänvaiheessani en tehnyt mitään äkkinäistä ratkaisua olla uskomatta Jumalaan. Olin jo aiemmin alkanut pikku hiljaa etääntyä kirkon opeista ja yllä mainitun pienen hyppäyksen jälkeen jatkoin siirtymistä aina vain kauemmaksi uskonnosta, kohti uskonnottomuutta. Itse asiassa en ole missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä olla uskomatta Jumalaan. Toisaalta olisin niin mielelläni pitänyt kiinni siitä kauniista lapsen uskosta, mutta en vain voinut. En nähnyt ihmeitä ympärilläni, eikä rukouksiini vastattu. Uutisista saatoin seurata maailman pahuutta ja todeta ettei Jumalaa vain kiinnostanut puuttua luotujensa kärsimyksiin. Paras selitys, jonka uskovat ovat keksineet on ihmisten valinnan vapaus: Eihän Jumala voi puuttua luotujensa pahuuteen, sillä tällöin heiltä riistettäisiin vapaus valita! En voi hyväksyä sellaista jumalaa. Menen mieluummin helvettiin.

Jonkin ajan kuluttua ryhdyin kutsumaan itseäni agnostikoksi. Tunsin suurta vapautta kun olin irtautunut entisestä elämästäni seurakunnassa. Erosin kirkosta, ja tein sen vakaumukseni vuoksi. En ole laskenut paljonko säästän kirkollisverossa.

Pitkän aikaa vierastin sanaa ateisti. Halusin korostaa, että enhän minä sellainen ole, sillä minulla oli väärä käsitys ateismin merkityksestä. Pidin ateisteja jonkin sortin uskovina. Nykyään olen korjannut erheeni ja mielelläni valistan ihmisiä, jotka luulevat minua uskovaiseksi. Useimmat suomalaiset eivät usko Zeukseen, Thoriin, tai lentävään spagettihirviöön. Minä vien uskottomuuteni vain yhtä jumalaa pidemmälle.

Usein todellakin haaveilen hyvän ja kaikkivaltiaan jumalan olemassaolosta, ja ennen kaikkea kuoleman jälkeisestä elämästä. On eri asia olla uskomatta johonkin kuin toivoa sitä asiaa. Toisille ajatus kaiken näkevästä ja ajatuksia lukevasta olennosta ei ole millään tavalla miellyttävä ajatus. Minä en todellakaan valinnut vallitsevaa asian tilaa. Jos jumala tai Jumala on olemassa, pidän häntä syyllisenä hylkäämisestäni. Minulle jumalan ja hänen luotunsa suhde on kuin vanhemman ja tämän lapsen suhde, ainakin sillä erotuksella että jumalan luodut eivät koskaan aikuistu.

Kaikesta huolimatta elän melko levollisena ja onnellisena elämääni. Uskon ja sosiaalisen verkoston menettäminen ei tunnu pahalta. Ajatellessani uskontoja minut täyttää useimmiten se sama vapauden tunne, jonka koin kutsuessani itseäni ensi kertaa uskonnottomaksi. Melkein tekee mieleni julistaa uskonnottomuuden ilosanomaa!

Digitoday raportoi internetissä olevasta vetoomuksesta, jonka on allekirjoittanut yli 100000 ihmistä, ja joka vaatii Wikipediaa poistamaan Muhammadia koskevasta artikkelista häntä esittävät kuvat.

Mukava juttu ettei Wikipedia ole kaupallinen yritys. Vapaata tietosanakirjaa ei voisi vähempää kiinnostaa mitä mieltä islaminuskoiset asiasta ovat, paitsi tietysti sosiaalisena ilmiönä. :)

Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun törmään islamin uskon perustajasta puhuttaessa otsikon mukaiseen kirjoitusasuun.